Niukkailijan nuoruus ja aikuisuus

Viisitoistavuotiaana muutin pikkukapungin kupeesta isoon kaupunkiin opiskelemaan lukiossa. Asuin ensin alivuokralaisena jolloin elämiskulut olivat pienet. Kävin koulua ja elin innoissani itsenäistä elämää. Rahat riittivät ja elämä hymyili. Lopetin lukion 18-vuotiaana koska koulu ei napannut ja hain ammattiin valmistavaan kouluun ja pääsin. Muutin myös omaan yksiöön ja otin jälleen opintolainaa. Kulut kolminkertaistuivat. Rahat eivät riittäneet. Aloin käydä töissä. Kannoin lehteä yöt, aamuisin siivosin, päivät kävin koulua ja iltaisin siivosin taas. Ja kaikki rahat menivät silti. En osannut vertailla hintoja, en tehdä rahankäyttösuunnitelmaa, en ymmärtänyt säästämisen tärkeyttä vieläkään, elin tavallista nuoren aikuisen elämää. Enkä tänäkään päivänä tiedä tarkalleen mihin rahani kuluivat sillä oikeastaan mitään konkreettista ei ole jäänyt käteen niiltä ajoilta.

Opintolainaa siis kertyi mutta ei vielä muuta velkaa. Elämä oli ihanaa ja kaikki tuntui mahtavalta, rahat riittivät lisätöiden ansiosta. Ruokaa oli, laskut sain maksettua ja mistään ei ollut puutetta. Kun koulu loppui muutin jälleen toiselle paikkakunnalle työn ja puolison perässä. Aloitin vakituiset työt ja elin perhe-elämää isossa uusioperheessä. Otin ensimmäisen Visa-korttini ja vingutin sitä surutta ja maksoin sitten tilipäivänä pois. Kaikki oli hanskassa kunnes tuli työttömyyskausia enkä osannut laittaa suuta soukemmalle. Jäin velkaa puolisolleni (meillä oli erilliset rahavarat ja tarkka rahaliikenteen seuranta) mutta yritin silti pärjätä omillani. Aloitin sivutyönä lehdenjaon viikonloppuisin jolloin olisi pitänyt levätä. Talous oli kuitenkin taas suhteellisen tasapainossa.

Näin kului vuosikymmen, työpaikat vaihtuivat laman aikana ja siirryin keikkatyöskentelyyn toisille paikkakunnille, matkakulut kasvoivat. Otin taas sivutyön, tällä kertaa Tupperware-esittelijänä. Todella huono päätös, jäin tappiolle vähäisten asiakaskontaktien ja oman kulkukuneuvon puuttumisen vuoksi. Tilanne kiristyi kotonakin. Tuli ongelmia niin terveyden kuin parisuhteenkin kanssa ja asiat ajautuivat työttömyys- ja sairauslomien jälkeen siihen että erosimme 16 vuoden yhdessäolon jälkeen. Muutin kaksin koirani kanssa kiskurihintaiseen yksiöön keskustaan ja aloin etsiä työpaikkaa.

Asuin vuoden siinä pikkuyksiössä ja tein taas töitä, tällä kertaa vuoden sopparilla mutta sairastuin taas vakavasti. Koirani kuoli samoihin aikoihin ja elämä tuntui loppuvan seinään. Tuli masennusta ja ahdistusta. Piti laittaa elämä uusiksi ja päätin muuttaa asioitani kerralla kuntoon. Muutin toiselle paikkakunnalle ja aloitin uudessa vakituisessa paikassa. Isompi kaupunki, isompi asunto, yksi laskunmaksaja. Menot kasvoivat, tulotkin hetken mutta pian oli opeteltava laittamaan pussin suuta soukemmalle ellei halunnut muuttaa pienempään asuntoon. Aloin oppia taloudenpitoa ja järkevää rahankäyttöä. Oli pakko, tässä vaiheessa olin tajunnut että vastaan itse kaikesta.

Aloin opiskella töiden ohessa iltalukiossa tarkoituksenani jatkaa varsinaisia opintoja. Löysin uuden elämänkumppanin. Olin onnellinen. Rahaa oli yhtä äkkiä enemmän ja vaikka pidimmekin molemmat omat rahamme oli kuitenkin ruoka-, sähkö-, vuokra- ja talouskuluihin kaksi maksajaa. Elämä hymyili ja töitä riitti. Kunnes sairastuin vakavasti taas, tuli liitännäissairauksia, tuli masennustakin. Kirjoitin ylioppilaaksi sairaalavuoteella hyvin arvosanoin, sain stipendinkin ahkeruudestani mutta en voinut enää harkita jatko-opintoja koska terveydentilani ei sitä sallinut. Jäin pitkälle sairaslomalle, sairauksia on tullut lisää vuosien myötä ja sillä tiellä olen vieläkin. Ensin olin kymmenen vuotta kuntoutustuella ja siitä sitten sairaseläkkeelle vuonna 2009.

Tuli muutto halvempaan asuntoon, tuli pitkä, kolme vuotta kestänyt sairaalajaksoja sisältänyt musta vaihe mutta olin silti onnellinen. Menimme naimisiin, muutettiin isompaan asuntoon, ostettiin uudet huonekalut velaksi, ostettiin elektroniikkaa, kodin tekstiilejä, kulutettiin rahaa vaikka sitä ei ollut. Puolisokin sairastui. Hän joutui useaan leikkaukseen, tehtiin hoitovirhekin jonka jälkiä paikkailtiin kolme vuotta. Tulot olivat pienet, käytiin leipajonossa ja onni alkoi rakoilla. Tuli yllätysero. Sopuisa sellainen, jaoimme kaiken, velankin. Sitä oli kertynyt tässä vaiheessa niin että molemmille tuli vastattavaa noin 6000€. Ei mikään mahdoton summa mutta minut se vei aivan loppuun koska elin jo köyhyysrajan alapuolella. Maksoin kaksi vuotta suuria lyhennyksiä, kärsin nälkää, olin taas leipäjonossa, sain sosiaaliapua vuokraan ja sairaalamaksuihin, lääkkeisiin, tiesin mitä todellinen köyhyys on. Jokin ratkaisu piti saada aikaiseksi sillä olin jo täysin loppu ja valmis luovuttamaan elämänkin suhteen.

Sain kuitenkin apua ja otin sen vastaan kiitollisena. Otin selvää talousasioista ja etsin netistä tietoa vähävaraisten velka-asioissa. Kunnan velkaneuvojan pakeilla selvisi ettei minun olis tarvinnut maksaa yhtään yhteisistä veloistamme niillä tuloilla. Ehkä olin aavistanutkin tämän mutta olin uuvuttanut itseni velvollisuudentunnosta. Tuloni olivat niin pienet ettei edes Takuu-säätiöstä saanut lainaa enkä takausta jolla osuuteni pankkilainasta olisi maksettu. Käännyin entisen puolisoni puoleen ja annoin velkaneuvojan faktat hänelle. Hän otti minunkin osuuteni hoidettavaksi, en siis menettänyt luottotietojani missään vaiheessa. Toimeentuloni koheni hetkessä. Entinen 250€ kuukausilyhennys siirtyi suoraan ruokakuluihin. Söin ensimmäistä kertaa pariin vuoteen lämpimän aterian jokainen päivä.

Siitä on nyt neljä vuotta. Nykyiset tuloni ovat pieni työeläke, KELAn kansaneläkkeen vähennetty perusosa, asumistuki sekä silloin tällöin, noloa myöntää, äitini antama rahallinen apu. Hän on pelastanut minut monta kertaa pulasta kun lääkkeet on pitänyt noutaa tai jääkaappi on huutanut tyhjyyttään. Hän on auttanut ja tukenut minua koko olemassaoloni ajan. Liian harvoin olen häntä kiittänyt mutta viime vuosina kun olemme lähentyneet entisestään olen muistanut sanoa ainakin sen että hän on minulle rakas ja tärkeä.